Taitekohta -tarina ja runo







Hän oli kalpea kasvoiltaan, kuin heräisi tuhatvuotiselta uneltaan tai olisi kasvanut valottomassa maailmassa, yksin. Hän seisoi haurailla jaloillaan katsellen ympärilleen ja ihmetellen miten voikaan metsä olla kaunis, miten puut tanssivat kevyesti tuulen hyväillessä niiden karheaa pintaa. Hän seisoi kauan paikoillaan ja antoi ajan sivellä kalpeita poskiaan.
Tänään oli hänen suuri päivänsä. Joko hän lähtisi tai lopettaisi kaiken. Mutta miten.

Oli kulunut vuosia siitä kun  hän oli tähän metsään tullut, vielä kauemmin oli kulunut siitä kun hän oli syntynyt. Kuka häntä muistaisi enää, olisiko kukaan tutuista enää olemassa. 
Hän katsoi neuloja ympärillään, tyhjiä ruiskuja joita näkyi siellä täällä. Ainetta joka oli hänelle tärkeää, se oli elämääkin tärkeämpää. Mutta tänään hän päättäisi miten etenisi. Hän päättäisi olla rohkea.

Hän katsoi itseään elottomin silmin, ei tykännyt näkemästään. Ei ollut koskaan tykännyt. Vuosia sitten ajassa jonka hän halusi unohtaa oli ollut synkeitä tapahtumia, niitä jotka olivat hänen hauraan sielunsa repineet haavoille, jättäneet vain piikin mentäviä aukkoja.

Ei hän piikittänyt itseään, sen tekivät toiset, ne pirut joka olivat asuneet  hänessä syntymästä asti. Hän oli antanut niille vallan, mutta tänään hän tekisi toisin.

Katsoessaan yllään leijuvia raskaita pilviä, ne olivat osaksi harmaita, osaksi valkoisia, ehkä siellä asui Toivo tai Unelma, nimistä kauneimmat mutta ne eivät kohtaa todellisuuden kanssa, eivät kohtaa Aitoa, tai Uskoa.

Hän ojensi kätensä ja repäisi harson pois silmiltään, pakkoliikkeitä sanoisi joku. Kaikki oli valkoista kuin kimmeltävää valoa, tämäkö  olisi nyt hänen tiensä. Se jota hän kulkisi kunnes loppu tulisi, ehkä se loppu olisi kaunis kuten tämäkin paikka. Tänne  hän halusi jäädä, miten helisikään kaunis melodia tuolla jossain, kuuliko hän kummia, oliko se hänelle. Hän uskoi että on, vihdoinkin.

" Hän on kaunis kuolleenakin, sanoi paras ystävänsä hiljaiseen ääneen.
  - niin on, totesi lääkäri, joka oli häntä hoitanut vuosien ajan. Ei hän kestänyt tätä karua maailmaa, ei hän ollut koskaan onnellinen. Mutta ehkä nyt hän on. "

Sus' kirjoitushaaste Kirjoitushaaste: Taitekohta, kulminaatiopiste.
Kirjoita tarina (fiktio/fakta) ihmisestä joka on elämänsä taitekohdassa, jossa jotain jää taakse ja uusi on edessä. Tarinassa täytyy olla jokin päätös, valinta joka ohjaa tulevaa.



" Hänen hauraan pinnan rikkoi veriset jäljet, hän oli kulkenut vuoria ylös koko elämänsä.
  Miten saisikaan valo riippua katoissa, hän nimesi ne kruunuiksi, timantteja ja safiireja.
  Ehkä siellä soi kullattujen kellojen armeija, iloista marssia hänelle.
  Voi, miten helisyvää on lintujen kuorolaulu, miten lehdoissa sirkat soittavat iltamusiikkiaan,
  täällä on ikuinen kesä"


-eh-



Runosunnuntai, Kirja vieköön blogissa.













Kommentit

  1. Voi miten kaunis ja dramaattinen tarina Esther. Hyvää sunnuntaita. Minä olen aivan kanttuvei, riehunut puutarhassa, kuinkas muuten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta, minä olin eilen koko päivän ja siitepölyä pukkaa korvistakin nyt ulos :)

      Poista
  2. Kaunis ja surullinen tarina, osaat kirjoittaa niin hyvin:) Mukavaa alkavaa viikkoa Esther:)

    VastaaPoista
  3. Surullinen tarina, kuten elämäkin monesti on. Kuvat ovat hienoja.

    VastaaPoista
  4. Säväytti kun tuttu maailman menneestä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kävit ja jätit kommentin.