Leopoldin ajatuksia, vanhemmat tekstit
Mieleni maisemaa kello kuusi, aamuni avaus
Vihdoinkin aamu. Tämän tuskaisen yön jälkeen hengitys kulkisi säteiden matkassa
kohti usvan reunustamia pellonlaitoja.
Jälleen kerran.
Olen valjastanut itseni kirkkailla ajatuksilla, niin kirkkailla että ne hävisivät kurkusta alas hyvässä seurassa, että jaksaisin herätä, kulkea tämän päivän iltaan ja todeta, tein sen mutta käykö se niin, epäilen.
On lauantai ja kohta ovikello jo soi. Sieltä tulevat ihanat ystäväni, kavereista parhaimmat. Oli tilipäivä eilen ja tänään vielä on hiluja taskujen pohjilla jotta saamme käsivarsiin painot. Kilisevät vaan perkuleet ja naisten polttavat katseet polttavat niskojamme, kerrankin saan heidän huomionsa, satavarmasti. Tosin olen huomannut että vilkuilevat ne välillä kuin varkain minua kun kaupalla käyn, tai lähinnä huomaan sen siitä että katseet painuvat lattiaa ihailemaan, melkein kävelevät seiniä päin. Oletan että minä olen se syy.
En ole jaksanut syventyä runoihin. Ei kulje ajatus niin notkeasti että saisin rivit täytettyä sanoilla joilla olisi jotakin merkitystäkin. Olen väsynyt. Ne täyte sanat tulevat lehdistä, juorulehdistä siellä niitä vasta onkin. Isoilla otsikoilla tosi asiaa, mikä huomenna muuttuu uudeksi tosiasiaksi...loppua ei näy. Niin on muuttuvaista totuus.
Minun totuus tänä sateisena aamuna on lähinnä kateissa. Ei naurata, ei kuumota, päätä särkee ja ottaa muutenkin korvien väliin. Eilen tuli istuttua paikallisessa ja korjattua vääryyttä oikein urakalla. Paraniko se, jää nähtäväksi kunhan saan itsesi ulos. Mutta tuskin, siellä se seisoo edelleen. Naapurin komea bemari. Kelpaisi se minullekin, pääsisin helpommalla kauppareissuista. Eivätkä naapurin akat venyttelisi niskojaan turhanpäin, näkisivät edes komeen auton ja rentun. Mutta rentuthan ovat katoava eikun lisääntyvä luonnonvara, olen huomannut. Meitä on jo paljon, olen ylpeä ammattikunnastani. Ainakin meillä on vielä hauskaa ja osaamme nauraa vääryydelle, tosin muutaman kylmän jälkeen. Alkuun ei naurata yhtään tämä köyhän elämä.
Ehkä lurautan pienen runosen tähän loppuun, saa sanoa onko se sanomisen arvoinen.
kylmyys
on kivenä hartioillani
takkini käänteissä solmuina
minä kerään sanoja pankkiini
joiden seinissä ei kilise raha
siellä asuu uskomattomat
ne tylsät pirulaiset jotka vievät minut perikatoon
prosentit sekoitettuna nesteeeseen
tuska on iloni aihe
sairauteni vie hiljaa miestä mäen alle
en jarruttele
pidän vauhdista
olen sokea omille virheilleni
kuten muutkin
sen minä osaan
matkia
olla kuten muutkin ovat
ikäviä ihmisiä
hymyillen
se on moro, ovikello soi...
-eh-
Ei naurata, ei edes hymyilytä. Tämä aamu ei ole kiva, ei ollenkaan.
Eilisen muisto vielä polttaa särkyneitä sormiani ja mieleni on pettymyksestä sumea.
Kyllähän minä tiedän etten ole mikään ensimmäisen luokan runoilija, enkä edes sen toisen. Tiedän että vaatteeni ovat kuluneet ja ikä näkyy roikkuneessa leuassani.Sen alla siis.
Silmäni eksyvät yhä useammin sivuun kuin varsinaiselle näppäimistölle tai tekstin juureen jota olen muka kirjoittamassa, ahkerana ja huomaankin ettei paperilla ole mitään, ei edes tahroja. Olen väsynyt mies. Kaikkeni jo antanut.
Minun luovuuteni on käytetty loppuun, se on kuin haalea kahvi joka ei piristä eikä maistu milleen. Se on loskassa räpiköivä etana. Se ei etene, sitä ei huomata, se palelee, jäätyy, kuolee. Niinkö tässä nyt käy. Kaikki on ammennettu, laarini ovat tyhjät, ei siemeniäkään ensivuodelle. Ei mitään.
En voi inspiroitua rakkaan järveni rannalla. En kuunnella hitaasti etenevien laivojen liplatusta. Linnut ovat hävinneet. Minä jäin.
Ehkä olen tullut matkani päähän, tämän kirjoitusmatkani ja on aika siirtyä muualle. Mutta mihin. Mitä minä osaan. En osaa mitään. Kokeilin siveltimellä vedellä viivoja pahvipohjille, universumia yritin tavoitella. Kokeilin puun taipumista koristeeksi oveen, se päätyi kierrätykseen, taloyhtiöni saunaan.
Henkariksikaan minusta ei ole, olen liian paksu siihen. Näyttelijä olen ollut koko ikäni mutta vain itselleni. Roskia kerään jo itsestänikin. Myyn sanojani. Ei kukaan osta. Osaan olla tekemättä mitään, se ei elätä.
Taivun sohvalle jota minulla ei ole. Kohta siirryn paikalliseen niiden muiden yksinäisten joukkoon. Joille maailma on paha kunnes aivot saavat muuta ajateltavaa tuopin jäljiltä. Silloin se on vielä parannettavissa. Se maailma en minä.
Tänä aamuna olen kurjista kurjin, näen vain aaltojen vaipumisen pohjaan. Se on mustaa täynnä. Siellä ei ole elämää, siellä liikkuvat särkien armeija nälissään osanottajia vain muutama, rivit jo harvenneet. Muovi kelluu ja minun aivoni. Suokaa se minulle. Tänään. kaikesta väsyneelle runoilijalle.
Sanotaan että kun lakkaa yrittämästä se onnistuu. Minä siis teen niin.
Ehkä minun repaleisen ruumiini jäänteet löytävät kotiin.
Terveisin Leopold, se runoilijoista pienin.
ja minä, mitä yhteistä.
Molemmat lentelevät suuntaan ja toiseen, pysähtyvät harvoin ja sitten liiskataan kun juuri löydät makoisan paikan. Olen pettynyt.
Vesimassat pyyhkivät värit mennessään ja minä kuihdun ajatuksiini. Olen tänään huomennut kuinka manu on tehnyt tehtävänsä ja manu saa mennä. Onko se jo niin yleistä, ihmisten hyväksikäyttö aineellisella ja henkisellä puolella. Minä kuihdun tähän olemattomuuteeni. En olekaan enää tärkeä kelleen ja kun ongelmia on sitten tulevat rynnäköllä ovelleni koputtamaan. Voi silloin minä olen ihana, tärkeä ihminen. Kuinka ovatkaan voineet elää ilman minua.
Luonteeseeni kuuluu päättäväisyys. Se kun tulee ovella vastaan on turha koputella enää. Olen jo mennyt. Paitsi se kaikki maanittelu, ja tule nyt houkutus, olet ihana, paras kaveri ja ystävä houkutus voi kyllä kääntää mun pääni. Tuntea itsensä tärkeäksi.
Runoilijansielua kärventää tämä tyhjyys. Pettymys jonka antaa tulla olalle istumaan. Voisinhan minäkin olla itsekäs ja laittaa sen geenivirheen piikkiin. En olekaan tavoitettavissa enää, en olekaan se kiva tyyppi joka aina auttaa ja kuuntelee. En. Minulla on geenini väkäsessä ärhäkkä mutaatio ja kun liikaa potkitaan päähän se ärsyyntyy ja saa aikaan lukkiutumisen omaan antoisaan seuraani ja sanat pulppuavat voimalla valkoiselle arkille. Minä elän jälleen! Itselleni.!
Lööpeissä löysin syyn käytökselleni, geenivirhe. Älä tule enää pyytämään apua mä lähden stadiin. Mä ostan uuden kynän ja paperia ja suljen verhot, naapuri hotellin katto on jo valkoisena tyhjistä papereista. Mutta mä elän. Itselleni.!
Ai niin, huomenna mä kirjoitan itsekkyydestä ja siitä kuinka se tarjoo kossua vissyllä, ei kun vissyä kossulla. Ai niin, enhän mä juo, ei suuri runoilja syyllisty juoppouteen, eikä masennukseen, eikä polta sikaria. Se kirjoittaa pubin hämärässä, sanoja peräkkäin joita kukaan ei lue.
terveisin Leopold, tai no sano Leo vaan.
mitä näenkään, uurteiset kasvot ja hymyttömän suun. Ei kai kukaan
itselleen naura, ainakaan heti aamusta. Vaikka se paras aika olisikin.
Se saa veren kiertämään muuallakin kuin niskassa ja oikoo jäykkää selkää
kivasti. Otin riskin.
Minä uskaltauduin katsomaan. Jopas on runoilija komistunut näin ikää myöten, totesin. Kääntelin päätäni puolelta toiselle ja ihailin sivukuvaani toisen peilin avulla. Upea nenä, ja mitkä posket. Näkyvät puun takaa kyllä mukavasti. Pyöreyttä tullut sopiviin paikkoihin. Olen sopiva, ainakin näihin omiin vaatteisiini. En koskaan osta numeroa pienempiä vaan numeron isomman vaatteen, näin äiti opetti aikoinaan, kannattaa uskoa äitiä, hän on aina oikeessa, senkin hän opetti.
Opetti hän oikeastaan paljonkin, mutta miten onkin päässyt unohtumaan. Ihan kuin vahingossa kun on tullut muuta tärkeää mieleeni, kuten vaikka mopolla ajo ilman kypärää. Tai auton parkkeeraaminen invalidipaikalle. Aina sanotaan että muistia voi kehittää, mutta miten se toimii? Kun tuntuu että sen menettää jo heti kun laittaa kotioven kiinni.
Tänään päätän olla fiksu ja filmaattinen. Mukava kanssaihmisille. Ja hymyilen kaikille aurinkoisesti kunnes laitan kotioven kiinni, silloin ne unohtuvat, mokomat pikkuseikat. Ehkä jätän oven auki, auttaakohan se muistamaan.
Näkyykö kello ja onkos tukka hyvin, minä lähden joogaan. Itsestä kannattaa pitää huolta ettei ole ruma, kuten eräskin sanoi eräälle telkassa.Voi kun sä olet ruma. Arvaas mitä, mutta mä sentään käyn vessassa. Tajusitkos...
palataan kun saan ruotoni taas joogan jäljiltä suoraksi.
terveisin Leopold, eli Leo vaan.
Vihdoinkin aamu. Tämän tuskaisen yön jälkeen hengitys kulkisi säteiden matkassa
kohti usvan reunustamia pellonlaitoja.
Jälleen kerran.
Olen valjastanut itseni kirkkailla ajatuksilla, niin kirkkailla että ne hävisivät kurkusta alas hyvässä seurassa, että jaksaisin herätä, kulkea tämän päivän iltaan ja todeta, tein sen mutta käykö se niin, epäilen.
On lauantai ja kohta ovikello jo soi. Sieltä tulevat ihanat ystäväni, kavereista parhaimmat. Oli tilipäivä eilen ja tänään vielä on hiluja taskujen pohjilla jotta saamme käsivarsiin painot. Kilisevät vaan perkuleet ja naisten polttavat katseet polttavat niskojamme, kerrankin saan heidän huomionsa, satavarmasti. Tosin olen huomannut että vilkuilevat ne välillä kuin varkain minua kun kaupalla käyn, tai lähinnä huomaan sen siitä että katseet painuvat lattiaa ihailemaan, melkein kävelevät seiniä päin. Oletan että minä olen se syy.
En ole jaksanut syventyä runoihin. Ei kulje ajatus niin notkeasti että saisin rivit täytettyä sanoilla joilla olisi jotakin merkitystäkin. Olen väsynyt. Ne täyte sanat tulevat lehdistä, juorulehdistä siellä niitä vasta onkin. Isoilla otsikoilla tosi asiaa, mikä huomenna muuttuu uudeksi tosiasiaksi...loppua ei näy. Niin on muuttuvaista totuus.
Minun totuus tänä sateisena aamuna on lähinnä kateissa. Ei naurata, ei kuumota, päätä särkee ja ottaa muutenkin korvien väliin. Eilen tuli istuttua paikallisessa ja korjattua vääryyttä oikein urakalla. Paraniko se, jää nähtäväksi kunhan saan itsesi ulos. Mutta tuskin, siellä se seisoo edelleen. Naapurin komea bemari. Kelpaisi se minullekin, pääsisin helpommalla kauppareissuista. Eivätkä naapurin akat venyttelisi niskojaan turhanpäin, näkisivät edes komeen auton ja rentun. Mutta rentuthan ovat katoava eikun lisääntyvä luonnonvara, olen huomannut. Meitä on jo paljon, olen ylpeä ammattikunnastani. Ainakin meillä on vielä hauskaa ja osaamme nauraa vääryydelle, tosin muutaman kylmän jälkeen. Alkuun ei naurata yhtään tämä köyhän elämä.
Ehkä lurautan pienen runosen tähän loppuun, saa sanoa onko se sanomisen arvoinen.
kylmyys
on kivenä hartioillani
takkini käänteissä solmuina
minä kerään sanoja pankkiini
joiden seinissä ei kilise raha
siellä asuu uskomattomat
ne tylsät pirulaiset jotka vievät minut perikatoon
prosentit sekoitettuna nesteeeseen
tuska on iloni aihe
sairauteni vie hiljaa miestä mäen alle
en jarruttele
pidän vauhdista
olen sokea omille virheilleni
kuten muutkin
sen minä osaan
matkia
olla kuten muutkin ovat
ikäviä ihmisiä
hymyillen
se on moro, ovikello soi...
-eh-
Leopold lähtee maalle
Mä mitään simmareita omista. Pitääkö mun uidakin, eikö riitä että istun
laiturin nokassa ja olen onkivinani. En syö särkiä. Särkee muutenkin
joka paikkaa taas.
Kuka keksi rakkauden, eikun lomailun. Nyt minun on lähdettävä tästä mukavasta nojatuolistani maalle, haistelemaan raikasta luonnontuoksua, nooh ei puhuta ääneen, mutta siellä järven rannalla on vielä ne vanhat tynnyrit sen jäteenpolttolaitoksen ajoilta. Kiva lisä maisemaan. Ja ihmettelen mikä siellä tuoksuu kun tuuli osuu samaan suuntaan kun minä, vaakatasoon. Ehkä ne kasvattaa villejä lupiineja siellä, nehän leviää kuin kulovalkea ja on riesaksi asti. Kukkia niiden on oltava kun sanoivat etteivät ne tynnyrit ole ihmisille vaarallisia. Laittoivat oikein soman piikkilanka-aidankin ja joku kiva kylttikin, sellainen musta ja keltainen, kuvaa en muista, olisiko pääkallonkuva. Ne on kivoja koristeita näin luonnonhelmassa. Nykyään on muotia koristella ja sellainen vintage meininki. Ja ruostetta, se vasta on muotia, mitä vanhempaa sitä parempaa.
Mä lupasin lähteä kavereitten kanssa maalle. Kaikkihan lomailee maalla, mökeillään ja muutenkin luonnossa ollaan kun on lomaa. Mä olisin mieluummin kantakuppilassa marttojen kanssa bingoillassa, mutta minkäs teet. Tuli luvattua lähteä mukaan, tarvitsevat kantajaa, on sen verran monta koria matkassa. Mä mitään kanna, mutta voin olla apuna korkkaamassa. Olen kätevä käsistäni.
Mitä pakkaan mukaan, tässä ohje jonka sain jo isältä aikoinaan. Ne mitkä ei päällesi mahdu ei kannata mukaan ottaa, ettei huku. Ei tarvitse sitten krapuloissa mistään hakea tai oksennuksia kotiin hinata. Kuka niitä pesee kun on lomalla, ei kukaan. Ja nykyään on sellainen kevyt matkustaminen muotiakin, vain se mitä tarvitsee on hyvä olla mukana.
Puukkoa tarviin aina, se on jo pakollinen kun pohjanmaalle mennään, perinteistä pidetään kiinni niillä nurkilla vielä. Ja perjantaipullokin on hyvä olla mukana. Ei kai kukaan mökkeile ilman juotavaa, eiks ilo ilman viinaa ole teennäistä, sanotaan. No minulla ja kavereilla ei sitä ongelmaa ole, me ollaan aina iloisia.
Joskus oikein hävettää kun ollaan yleisillä paikoilla ja räkä lentää kun nauretaan. Porukalla istutaan puistossa ja annetaan elämän opettaa. Kyllä se opettaakin, ohi kulkevia on kiva katsella kuinka he venyttää niskaa toiseen suuntaan kuin missä me istutaan. Puistojumppa on tullut jäädäkseen, kiinalaisia peruja tiemmä. Venytykset ja vanutukset jokapaikassa. Kyllä mäkin venyttelen ja useinkin vielä. Aamulla venyttelen kokeilemaan missä mä olen, olenko sohvalla, lattialla vai missä. Jos putoon korkeelta, niin tietää mihin putoaa kun on ensin kokeillut kädellä missä sitä on. Venyy kivasti lapaluitten väli.
Ai niin tämä lomailu oli aiheena. Hirvee hinku päästä maalle, kyllä maalla on mukavaa.
Kuinka ihanaa on omistaa mökki,vene ja pätkä rantaa. Jokamiehen unelmaa. Mikä on köllötellessä rannalla, ellei osu muurahaispesän lähelle, ottaa aurinkoa, ellei satu sammu-eikun nukahtamaan ja herätä lintujen sirkutukseen, elleivät pasko naamalle. Kaikki on mahdollista näin kesällä ja lomalla. Nautitaan mökkeilystä, siivotaan ja rehkitään otetaan saunakaljaa ja vissyä lisukkeella, ei kukaan vattuile ei huuda, meillä on niin mukavaa. Sopu säilyy ja mieli lepää. Naapurit huokaa kumman syystä kun poistutaan..mutta nehän olikin jo olleet mökillä usemman viikon, ellei jo kuukaudenkin, ei ne siellä asu mutta muuten vaan ovat jatkuvasti, se on niin mukavaa.
Lomaillaan, se on moro.
Kuka keksi rakkauden, eikun lomailun. Nyt minun on lähdettävä tästä mukavasta nojatuolistani maalle, haistelemaan raikasta luonnontuoksua, nooh ei puhuta ääneen, mutta siellä järven rannalla on vielä ne vanhat tynnyrit sen jäteenpolttolaitoksen ajoilta. Kiva lisä maisemaan. Ja ihmettelen mikä siellä tuoksuu kun tuuli osuu samaan suuntaan kun minä, vaakatasoon. Ehkä ne kasvattaa villejä lupiineja siellä, nehän leviää kuin kulovalkea ja on riesaksi asti. Kukkia niiden on oltava kun sanoivat etteivät ne tynnyrit ole ihmisille vaarallisia. Laittoivat oikein soman piikkilanka-aidankin ja joku kiva kylttikin, sellainen musta ja keltainen, kuvaa en muista, olisiko pääkallonkuva. Ne on kivoja koristeita näin luonnonhelmassa. Nykyään on muotia koristella ja sellainen vintage meininki. Ja ruostetta, se vasta on muotia, mitä vanhempaa sitä parempaa.
Mä lupasin lähteä kavereitten kanssa maalle. Kaikkihan lomailee maalla, mökeillään ja muutenkin luonnossa ollaan kun on lomaa. Mä olisin mieluummin kantakuppilassa marttojen kanssa bingoillassa, mutta minkäs teet. Tuli luvattua lähteä mukaan, tarvitsevat kantajaa, on sen verran monta koria matkassa. Mä mitään kanna, mutta voin olla apuna korkkaamassa. Olen kätevä käsistäni.
Mitä pakkaan mukaan, tässä ohje jonka sain jo isältä aikoinaan. Ne mitkä ei päällesi mahdu ei kannata mukaan ottaa, ettei huku. Ei tarvitse sitten krapuloissa mistään hakea tai oksennuksia kotiin hinata. Kuka niitä pesee kun on lomalla, ei kukaan. Ja nykyään on sellainen kevyt matkustaminen muotiakin, vain se mitä tarvitsee on hyvä olla mukana.
Puukkoa tarviin aina, se on jo pakollinen kun pohjanmaalle mennään, perinteistä pidetään kiinni niillä nurkilla vielä. Ja perjantaipullokin on hyvä olla mukana. Ei kai kukaan mökkeile ilman juotavaa, eiks ilo ilman viinaa ole teennäistä, sanotaan. No minulla ja kavereilla ei sitä ongelmaa ole, me ollaan aina iloisia.
Joskus oikein hävettää kun ollaan yleisillä paikoilla ja räkä lentää kun nauretaan. Porukalla istutaan puistossa ja annetaan elämän opettaa. Kyllä se opettaakin, ohi kulkevia on kiva katsella kuinka he venyttää niskaa toiseen suuntaan kuin missä me istutaan. Puistojumppa on tullut jäädäkseen, kiinalaisia peruja tiemmä. Venytykset ja vanutukset jokapaikassa. Kyllä mäkin venyttelen ja useinkin vielä. Aamulla venyttelen kokeilemaan missä mä olen, olenko sohvalla, lattialla vai missä. Jos putoon korkeelta, niin tietää mihin putoaa kun on ensin kokeillut kädellä missä sitä on. Venyy kivasti lapaluitten väli.
Ai niin tämä lomailu oli aiheena. Hirvee hinku päästä maalle, kyllä maalla on mukavaa.
Kuinka ihanaa on omistaa mökki,vene ja pätkä rantaa. Jokamiehen unelmaa. Mikä on köllötellessä rannalla, ellei osu muurahaispesän lähelle, ottaa aurinkoa, ellei satu sammu-eikun nukahtamaan ja herätä lintujen sirkutukseen, elleivät pasko naamalle. Kaikki on mahdollista näin kesällä ja lomalla. Nautitaan mökkeilystä, siivotaan ja rehkitään otetaan saunakaljaa ja vissyä lisukkeella, ei kukaan vattuile ei huuda, meillä on niin mukavaa. Sopu säilyy ja mieli lepää. Naapurit huokaa kumman syystä kun poistutaan..mutta nehän olikin jo olleet mökillä usemman viikon, ellei jo kuukaudenkin, ei ne siellä asu mutta muuten vaan ovat jatkuvasti, se on niin mukavaa.
Lomaillaan, se on moro.
-eh-
Aamun ankeet ajatukset.
Eilisen muisto vielä polttaa särkyneitä sormiani ja mieleni on pettymyksestä sumea.
Kyllähän minä tiedän etten ole mikään ensimmäisen luokan runoilija, enkä edes sen toisen. Tiedän että vaatteeni ovat kuluneet ja ikä näkyy roikkuneessa leuassani.Sen alla siis.
Silmäni eksyvät yhä useammin sivuun kuin varsinaiselle näppäimistölle tai tekstin juureen jota olen muka kirjoittamassa, ahkerana ja huomaankin ettei paperilla ole mitään, ei edes tahroja. Olen väsynyt mies. Kaikkeni jo antanut.
Minun luovuuteni on käytetty loppuun, se on kuin haalea kahvi joka ei piristä eikä maistu milleen. Se on loskassa räpiköivä etana. Se ei etene, sitä ei huomata, se palelee, jäätyy, kuolee. Niinkö tässä nyt käy. Kaikki on ammennettu, laarini ovat tyhjät, ei siemeniäkään ensivuodelle. Ei mitään.
En voi inspiroitua rakkaan järveni rannalla. En kuunnella hitaasti etenevien laivojen liplatusta. Linnut ovat hävinneet. Minä jäin.
Ehkä olen tullut matkani päähän, tämän kirjoitusmatkani ja on aika siirtyä muualle. Mutta mihin. Mitä minä osaan. En osaa mitään. Kokeilin siveltimellä vedellä viivoja pahvipohjille, universumia yritin tavoitella. Kokeilin puun taipumista koristeeksi oveen, se päätyi kierrätykseen, taloyhtiöni saunaan.
Henkariksikaan minusta ei ole, olen liian paksu siihen. Näyttelijä olen ollut koko ikäni mutta vain itselleni. Roskia kerään jo itsestänikin. Myyn sanojani. Ei kukaan osta. Osaan olla tekemättä mitään, se ei elätä.
Taivun sohvalle jota minulla ei ole. Kohta siirryn paikalliseen niiden muiden yksinäisten joukkoon. Joille maailma on paha kunnes aivot saavat muuta ajateltavaa tuopin jäljiltä. Silloin se on vielä parannettavissa. Se maailma en minä.
Tänä aamuna olen kurjista kurjin, näen vain aaltojen vaipumisen pohjaan. Se on mustaa täynnä. Siellä ei ole elämää, siellä liikkuvat särkien armeija nälissään osanottajia vain muutama, rivit jo harvenneet. Muovi kelluu ja minun aivoni. Suokaa se minulle. Tänään. kaikesta väsyneelle runoilijalle.
Sanotaan että kun lakkaa yrittämästä se onnistuu. Minä siis teen niin.
Ehkä minun repaleisen ruumiini jäänteet löytävät kotiin.
Terveisin Leopold, se runoilijoista pienin.
-eh-
Banaanikärpänen
Molemmat lentelevät suuntaan ja toiseen, pysähtyvät harvoin ja sitten liiskataan kun juuri löydät makoisan paikan. Olen pettynyt.
Vesimassat pyyhkivät värit mennessään ja minä kuihdun ajatuksiini. Olen tänään huomennut kuinka manu on tehnyt tehtävänsä ja manu saa mennä. Onko se jo niin yleistä, ihmisten hyväksikäyttö aineellisella ja henkisellä puolella. Minä kuihdun tähän olemattomuuteeni. En olekaan enää tärkeä kelleen ja kun ongelmia on sitten tulevat rynnäköllä ovelleni koputtamaan. Voi silloin minä olen ihana, tärkeä ihminen. Kuinka ovatkaan voineet elää ilman minua.
Luonteeseeni kuuluu päättäväisyys. Se kun tulee ovella vastaan on turha koputella enää. Olen jo mennyt. Paitsi se kaikki maanittelu, ja tule nyt houkutus, olet ihana, paras kaveri ja ystävä houkutus voi kyllä kääntää mun pääni. Tuntea itsensä tärkeäksi.
Runoilijansielua kärventää tämä tyhjyys. Pettymys jonka antaa tulla olalle istumaan. Voisinhan minäkin olla itsekäs ja laittaa sen geenivirheen piikkiin. En olekaan tavoitettavissa enää, en olekaan se kiva tyyppi joka aina auttaa ja kuuntelee. En. Minulla on geenini väkäsessä ärhäkkä mutaatio ja kun liikaa potkitaan päähän se ärsyyntyy ja saa aikaan lukkiutumisen omaan antoisaan seuraani ja sanat pulppuavat voimalla valkoiselle arkille. Minä elän jälleen! Itselleni.!
Lööpeissä löysin syyn käytökselleni, geenivirhe. Älä tule enää pyytämään apua mä lähden stadiin. Mä ostan uuden kynän ja paperia ja suljen verhot, naapuri hotellin katto on jo valkoisena tyhjistä papereista. Mutta mä elän. Itselleni.!
Ai niin, huomenna mä kirjoitan itsekkyydestä ja siitä kuinka se tarjoo kossua vissyllä, ei kun vissyä kossulla. Ai niin, enhän mä juo, ei suuri runoilja syyllisty juoppouteen, eikä masennukseen, eikä polta sikaria. Se kirjoittaa pubin hämärässä, sanoja peräkkäin joita kukaan ei lue.
terveisin Leopold, tai no sano Leo vaan.
-eh-
Katso peiliin Leo
Minä uskaltauduin katsomaan. Jopas on runoilija komistunut näin ikää myöten, totesin. Kääntelin päätäni puolelta toiselle ja ihailin sivukuvaani toisen peilin avulla. Upea nenä, ja mitkä posket. Näkyvät puun takaa kyllä mukavasti. Pyöreyttä tullut sopiviin paikkoihin. Olen sopiva, ainakin näihin omiin vaatteisiini. En koskaan osta numeroa pienempiä vaan numeron isomman vaatteen, näin äiti opetti aikoinaan, kannattaa uskoa äitiä, hän on aina oikeessa, senkin hän opetti.
Opetti hän oikeastaan paljonkin, mutta miten onkin päässyt unohtumaan. Ihan kuin vahingossa kun on tullut muuta tärkeää mieleeni, kuten vaikka mopolla ajo ilman kypärää. Tai auton parkkeeraaminen invalidipaikalle. Aina sanotaan että muistia voi kehittää, mutta miten se toimii? Kun tuntuu että sen menettää jo heti kun laittaa kotioven kiinni.
Tänään päätän olla fiksu ja filmaattinen. Mukava kanssaihmisille. Ja hymyilen kaikille aurinkoisesti kunnes laitan kotioven kiinni, silloin ne unohtuvat, mokomat pikkuseikat. Ehkä jätän oven auki, auttaakohan se muistamaan.
Näkyykö kello ja onkos tukka hyvin, minä lähden joogaan. Itsestä kannattaa pitää huolta ettei ole ruma, kuten eräskin sanoi eräälle telkassa.Voi kun sä olet ruma. Arvaas mitä, mutta mä sentään käyn vessassa. Tajusitkos...
palataan kun saan ruotoni taas joogan jäljiltä suoraksi.
terveisin Leopold, eli Leo vaan.
-eh-
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit ja jätit kommentin.