Jos minä yksin vaellan- runosunnuntai
kipujeni viidakossa
siellä impulssit rytmittävät kuin poppamiesten rummut askeleitani
huokaa maa jalkojeni alla
huojuvat puut sateessa
en minä sadetanssia tanssi
mutta toivon että pilvet hajoaisivat palasiksi ja toisivat huulilleni hymyn
Voi mikä tummuus ihollani asuukaan
sen syövereistä on vaikea hakea ystävää
mihin valo ei yllä ei ole turhia huolia
ei ole mitään muutakaan
Rinteen alapuolella kuiskivat juurakot
tule lapseni tule
en vielä ole valmis kietoutumaan vaippaasi
en vielä ole kohtaloni huipulla
anna aikaa
sillä vielä lehtien syke on rauhoittavaa.
-eh-
Kirja vieköön blogissa on Runosunnuntai
Synkkiä tunnelmia runossasi. Jos on omakohtaista, toivon helpotusta. Kiitos & hyvää runosunnuntaita!
VastaaPoistaUpea, tunteikas vahva ja paljon puhutteleva runo.
VastaaPoistaMihin valo ei yllä, ei ole turhia huolia, ei ole mitään muutakaan. Kauniisti sanottu, todenmukainen tila.
On hetkiä, kun tuntuu askel niin raskaalta, ettei jaksaisi jalkoja liikuttaa, mut silti on mentävä eteenpäin. On syy jatkaa, kuunnella sitä lehtien sykettä.
Haikean kaunis maalaus. Itseäni ilahduttivat toivon pilkahdukset puiden välissä. Joskus vesi valuu ja on harmaata, mutta harmaan sävyjen toisessa päässä on valkoinen, toivo ja ilo. Runon tunnelma jäi pyörimään mieleen. Onneksi siinäkin oli pilkahdus toivoa.
VastaaPoistaNyt vasta sain selville, että sinullakin on blogi. Jäänpä seurailemaan :)
Tosi ihana kun otit kopin aloittamastani haasteesta. Innolla odotan juttuasi!
Kuva ja runo käyvät taitavaa vuoropuhelua, harmaatakin, mutta silti mieli värittää valoisia lehtiä mukaan.
VastaaPoista"Voi mikä tummuus ihollani asuukaan..."
Kiitos kommenteista! Runot ovat siitä kummia kun niiden sanat eivät kysele onko ne kivoja, ne tulee syvältä sielun syövereistä ja ovat mitä ovat.
VastaaPoistaSynkeän kaunista♥
VastaaPoistaHuikea runo ja tunne joka joskus on niiiin omakohtaistaki.Kiitos.
VastaaPoista