sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Savu nousee, runo

Kaukaa kuulen kellojen soiton, kumisevaa, tärykalvoja tärisyttävää
jään paikoilleni katselemaan tyhjin silmin eteeni
ympärilläni nokea, savua, tuskaa, huutoja
en tunnista paikkaa jossa olen ja elän.

Tuli nielee kaiken, jättäen lohduttomuuden
johon kukaan ei löydä sanoja
ei sellaisia jotka luovat kipinän elämäään.

-eh-



 Tyhjä tehdassali, yksi liikkumaton tuoli
se vie toivon, se vie leivän
pöly lisääntyy peittäen kaiken alleen
unohdetut lupaukset huomisesta pyyhkiytyvät kuin muistamattomuus
mutta se tekee pilaa ihmisestä.

Synkät kaupungin varjot leikkiävät piilosta
kilpaa yön kanssa jolle häviävät
päivä ei seuraa perässä
sillä harmaus on tukahdutttavaa.

Elämän kiertokulussa ei tunneta armoa
ei raunioille paista ikuinen aurinko
se on vain heijastus autiomaan hiekalla.






-eh-




Kirja vieköön blogin runosunnuntai

4 kommenttia:

  1. Upeaa ja dramaattista! Erityisesti viimeinen runo puhutteli.

    Kiitos ja hyvää runosunnuntaita!

    VastaaPoista
  2. Jännä, hyvin lohduton.
    Jos runoja tykkäät lukea niin mun tekstit löytyy blogista, alaotsikoilla Pelosta onneen, Paljon sanoja.

    VastaaPoista
  3. Olipa todella puhutteleva runo!
    Toivottelen sulle sinne oikein hyvää Pääsiäisen aikaa!

    VastaaPoista

Kiitos kun kävit ja jätit kommentin.

Kesäteema 1

Värit hävisivät jonnekin. Mieli on valoisa mutta nyt työt ovat mustanpuhuvia.  Erilaista :) Seuraava on ekstraa, ei siis minuun teke...